Eräs 1900-luvun jälkipuoliskon vaikutusvaltaisimmista filosofeista, yhdysvaltalainen Robert Nozick, kuoli vatsasyöpään keskiviikkona 23. tammikuuta 63 vuoden iässä. Hän syntyi köyhään venäjänjuutalaiseen siirtolaisperheeseen 16. Marraskuuta 1938 Brooklynissa, New Yorkissa.

Nozick kävi koulunsa Brooklynissa, jossa hän myös liittyi sosialistisen puolueen nuorisojärjestöön. Filosofiasta hän kiinnostui tutustuttuaan Platonin Valtioon. Hän aloitti opintonsa Columbia Collegessa, jossa liittyi vasemmistolaiseen opiskelijajärjestöön, suoritti humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon 1959, jatkoi opintojaan Princetonin yliopistossa, jossa hän suoritti lisensiaatin tutkinnon 1961 ja väitteli filosofian tohtoriksi 1963. Nozick aloitti työn apulaisprofessorin virassa Princetonissa 1965, siirtyi dosentiksi Rockefeller-yliopistoon 1967 ja palasi Harvardiin filosofian professorina 1969, nuorimpana professorin viran haltijana Harvardin filosofian laitoksen historiassa. Hän toimi laitoksen johdossa 1981-84 ja vuonna 1998 hänelle myönnettiin arvostettu yliopistoprofessorin arvonimi. Hän toimi Amerikan filosofisen yhdistyksen itäisen osaston puheenjohtajana 1997-98.

Sosialistista libertaristiksi

Opiskellessaan Princetonissa Nozick tutustui ensi kertaa itävaltalaisten taloustieteilijöiden Friedrich von Hayekin ja Ludwig von Misesin teoksiin, joissa nämä puolustivat markkinatalouteen ja yksityisomistukseen perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää. Aluksi vastahakoisesti Nozick joutui myöntämään Hayekin ja Misesin olleen oikeassa.

Nozickin pääteos Anarchy, State and Utopia (1974) nosti hänet hetkessä tuntemattomuudesta poliittisen keskustelun keskipisteeseen. Kirjassaan Nozick pyrkii osoittamaan John Lockeen ja Immanuel Kantiin tukeutuen, että minimivaltio – eli yövartijavaltio, jonka tehtävät on rajoitettu ihmisten suojelemiseen väkivallalta, varkauksilta, petoksilta, pakottamiselta jne. – on oikeutettu, mutta että mikä tahansa minimivaltiota laajempi valtio loukkaa ihmisten luonnollisia oikeuksia.

Minimivaltion oikeutus

Kirjan ensimmäisessä osassa Nozick vastaa ns. anarko-kapitalistien aiemmin esittämiin teorioihin, joiden mukaan valtio loukkaa jo olemassaolollaan heidän oikeuttaan päättää omista asioistaan ja käyttää heitä välineinä muiden päämäärien toteuttamiseen, eikä siksi voi koskaan olla oikeutettu. Nozick lähtee oletuksesta, että ihmisillä on oikeuksia, ja myöntää oikeaksi anarkokapitalistien näkemyksiensä tueksi esittämän perustelun ettei näitä oikeuksia saa uhrata edes jonkin ”hyvän” tarkoituksen vuoksi. Nozick viittaa Immanuel Kantin periaatteeseen, että ihmisiä on aina kohdeltavana päämäärinä itsessään, eikä koskaan välineinä jonkin päämäärän saavuttamiseksi.

Vastauksessaan Nozick pyrkii kehittämään minimivaltion oikeuttavan teoreettisen rakennelman, sekä osoittamaan miten minimivaltio voi nousta anarkiasta loukkaamatta ihmisten oikeuksia. Nozickin mukaan valtiolla ei voi olla sellaisia oikeuksia joita ihmisillä yksilöinä ei ole, sillä valtiolla on vain ne oikeudet jotka yksilöt sille vapaaehtoisesti luovuttavat. Ihmisillä on oikeus puolustaa itseään, ja anarkokapitalismissa he siirtävät tämän oikeuden yksityisille turvallisuusyhtiöille, jotka vahvempina pystyvät tehokkaammin suojelemaan heitä. Turvallisuusyhtiöiden välisen välienselvittelyn jälkeen yksi niistä lopulta saavuttaa monopolin ja siitä syntyy minimivaltio. Koska se ei voi sallia ulkopuolelleen jääneiden yksilöiden harjoittaa omatoimista oikeudenkäyttöä asiakkaitaan kohtaan, on sen korvattava heille aiheutunut menetys turvaamalla myös heidän oikeutensa.

Hyvinvointivaltion tuomitseminen – jokainen valitkoon utopiansa

Kirja toinen osa on vastaus Nozickin Harvardilaisen työtoverin John Rawlsin kolme vuotta aiemmin ilmestyneeseen teokseen Theory of Justice, jossa Rawls pyrkii tarjoamaan moraalisen oikeutuksen hyvinvointivaltiolle ja sosiaalisille tulonsiirroille. Nozick esittää Immanuel Kantin etiikkaan tukeutuen, että yksilönvapaus on ensisijaista, ja ettei tulonjaon oikeudenmukaisuus riipu lopputuloksesta vaan siitä, syntyykö se ilman pakottamista, vapaaehtoisesti.

Kirjan kolmannessa osassa Nozick pyrkii osoittamaan, että minimivaltio on paitsi oikeudenmukainen, myös innostava ja rakentaa ”puitteet utopialle”. Nozickin mukaan minimivaltio on utopiaa lähin realistisesti saavutettavissa oleva yhteiskunta. Nozickin ”utopia” ei ole yhtenäinen, keskusjohtoisesti toteutettu visio, jonka pitäisi sopia kaikille, vaan monimuotoinen maailma, jossa kaikki voivat muodostaa tarpeidensa ja toiveidensa mukaisesti vapaaehtoisuuteen perustuvia yhteisöjä, minimivaltion huolehtiessa turvallisuudesta mutta olematta puuttumatta yhteisöjen kehitykseen.

Yksilönvapauden profeetaksi – väärin opetuslapsin

Ilmestyttyään kirja aiheutti myrskyn. Se voitti vuoden 1975 kansallisen kirjallisuuspalkinnon ja Times-lehden kirjallisuusliite nimesi sen yhdeksi sadasta vaikutusvaltaisimmasta sodan jälkeen ilmestyneestä kirjasta. Kirja palautti klassisen liberalismin filosofiseen keskusteluun ja nosti luonnonoikeudellisen näkökannan uudelleen oletusarvoiseksi lähtökohdaksi utilitarismin sijaan. Thatcherin ja Reaganin ajan uusoikeisto tukeutui mielellään kirjassa esitettyihin eettisiin argumentteihin taloudellisen vapauden puolesta, mutta sivuutti samoista argumenteista vedetyt johtopäätökset yksilönvapauden osalta esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksien suhteen – Nozickin harmiksi, sillä hän näki taloudellisen ja yksilönvapauden erottamattomana kokonaisuutena.

Anarchy, State and Utopia nousi joka tapauksessa nykyajan ehkä voimakkaimmaksi yksilönvapauden ja vapaan markkinatalouden moraaliseksi puolustukseksi, minkä vuoksi poliittiset vastustajat ovat pyrkineet kumoamaan siinä esitetyt näkemykset lukemattomia kertoja. Akateemisessa maailmassa, lähinnä englanninkielisissä maissa, kirja on vaikuttanut poliittisesta filosofiasta käytyyn keskusteluun siinä määrin, ettei sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota ole enää voitu ottaa ilman muuta itsestäänselväksi lähtökohdaksi, vaan myös sen kannattajien on perusteltava näkemyksensä.

Myöhemmässä tuotannossaan Nozick pehmensi linjaansa, mistä hänen vastustajansa päättelivät että hän olisi luopunut klassisesta liberalismista. Tämän Nozick itse kiisti lukuisissa antamissaan haastatteluissa. Viimeiseksi jääneessä, etiikkaa, välttämättömyyttä ja objektiivista todellisuutta pohtivassa kirjassaan Invariances (2001) hän lähestyy uudelleen pääteoksessaan esittämiään näkemyksiä.

Mestarin perintö

Nozickin tuotanto on laaja-alaista, ja hän käsittelee kuudessa julkaistussa kirjassaan sekä monissa artikkeleissa lähes kaikkia keskeisiä filosofian osa-alueita ja ammentaa niihin lisäsyvyyttä poikkitieteellisesti mm. taloustieteistä, biologiasta, psykologiasta ja fysiikasta. Kirjoituksissaan Nozick ei pyri niinkään käännyttämään lukijaa omalle kannalleen, mikä olisi ollut hänen mielestään filosofin taholta huonoa käytöstä, vaan tutkii keskustelevaan sävyynsä ja ennakkoluulottomasti erilaisia mahdollisuuksia, esittää hämmentävän syvällisiä kysymyksiä ja jättää vastauksen lukijan itsensä etsittäväksi. Edes vuonna 1994 todettu syöpä ei pystynyt lannistamaan Nozickin intoa tarttua yhä uusiin kysymyksiin. Vielä viikkoa ennen kuolemaansa hänet nähtiin työpaikallaan keskustelemassa työtovereidensa kanssa ja arvioimassa heidän työtään.

Nozick nauttii kunnioitusta niin tukijoidensa kuin vastustajiensa keskuudessa ja hänet tunteneet ovat kuvanneet häntä ehtymättömän tiedonjanoiseksi, säkenöiväksi ja provosoivaksi ajattelijaksi joka lakkaamatta koetteli ja kyseenalaisti niin omiaan kuin muidenkin näkemyksiä, filosofiksi sanan parhaassa merkityksessä. Vaikka hän nyt on poistunut joukostamme, hänen ajatuksensa jäävät elämään.

Linkkejä:
Nozickin viimeiseksi jäänyt, Laissez Faire Booksin haastattelu
Liberty Guiden esittely Robert Nozickista
Muistokirjoituksia eri lehdistä
Lisää Nozick-linkkejä