Espanjan sisällissota: sosialistit pettivät tasavaltalaisia johtaneet liberaalit

Espanjan sisällissota 1936-1939: Nationalistit kukistivat vähitellen liberaalien johtaman tasavaltalaishallituksen. Presidentit ja pääministerit olivat liberaaleja sodan kolmanteen hallitukseen asti. Silloin maltillinen sosialisti nousi pääministeriksi ja Neuvostoliiton ohjailemat kommunistit ja anarkistit omivat vähitellen vallan petoksin ja väkivalloin. Falangistit olivat sivujoukkio - vasta myöhemmin kenraali Franco teki heistä sodan ideologisen oikeutuksen.

Espanjan sisällissota, n. 1937Neuvostoliiton ohjailemat kommunistit ja muut ääriryhmät asettuivat tasavaltalaisten liberaalien ja maltillisten sosialistien puolelle mutta tuhosivat näiden voitonmahdollisuuksia petoksin ja sisäisin taisteluin kahmien vähitellen valtaa armeijassa ja maakunnissa.

Neuvostoliitto vei myös tasavaltalaisten kullan. Moskovan käskystä valtaa tavoittelevat kommunistit päätyivät veritekoihin myös tasavaltalaisten riveissä taistelleita vastaan. Sellaisesta todistaa myös sosialisti George Orwell teoksessaan Katalonia, Katalonia.

Sosialistit väittävät sodan olleen fasistien sota hyviä sosialisteja vastaan, vaikka se oli ensisijaisesti nationalistien sota liberaaleja tasavaltalaisia ja maltillisia sosialisteja vastaan, joilta kommunistit ja anarkistit vähitellen veivät vallan. Fasistit olivat sivuseikka.

Espanjan toinen tasavalta perustettiin liberaalien johtamalla vallankumouksella karkottamalla kuningas 1931. Liberaalijohto vaihtui oikeistojohtoisuudeksi 1933-36 lukuun ottamatta presidenttinä pysynyttä liberaalia.

Liberaalien ja vasemmiston vaalivoitto 16.2.1936 palautti liberaalijohtoisen hallituksen, mutta hallitus ei puuttunut äärivasemmiston kiihtyvään väkivaltaan, ainoastaan nationalistien kostotoimiin, ja lopulta sotilasvallankaappaus johti sisällissotaan.

Kapinaa johtanut kenraali kuoli pian ja nationalistien johtoon nousi kenraali Francisco Franco, josta tuli Espanjan diktaattori 1939 - 1975. Kapinan osamotiivina pelko baskien ja katalaanien separatismista. Näitä separatistinationalisteja oli tasavaltalaisten puolella.

Sosialistis-nationalistis-vaikutteisen falangistiryhmittymän Franco sulautti joukkoihinsa vasta 1937 ja teki siitä vasta jälkeenpäin valtiolle sopivan "ideologian". Senkin kutsuminen fasistiseksi on kyseenalaista.

Etenkin Neuvostoliiton vaikutuspiiri rinnasti mielellään Francon nationalismin natsien kansallissosialismiin ja Italian fasismiin, vaikkei Franco ollut sosialisti toisin kuin kansallissosialistit ja pitkälti fasistit - eivät toki marxilaisia vaan kapitalismia vastustavia ja valtionyhtiöitä ja sääntelyä kannattavia nationalistisia sosialisteja keskustan ja marxilaisten välimaastosta.

Tasavaltalaisten puolella oli liberaaleja, sosialisteja, kommunisteja, anarkosyndikalisteja, eräiden maakuntien separatistisia nationalisteja ja pieni vähemmistö konservatiiveista.

Francon kuoltua 1975 silloinen kuningas palautti parlamentaarisen demokratian.

Sodan aikana nationalistit teloittivat ehkä 75 000 ja tasavaltalaiset 55 000 ihmistä. Sodan uhreja oli 500 000 ja jälkeenpäin teloitettiin 100 000 ihmistä. Tasavaltalaispuolella raaimpiin väkivaltaisuuksiin syyllistyivät äärijärjestöt, eivät hallituksen kontrolloimat joukot.

Toinen tasavalta 1931-1936

Liberaalipuolueen Niceto Alcalá-Zamora y Torres johti sotilasdiktatuurin vastaista vallankumousneuvostoa. Huhtikuun 1931 kunnallisvaalituloksen johdosta hän vaati kuningas Alfonso XIII:n eroa. Kuningas lähti maasta ja Alcalá-Zamora nousi vankilasta pääministeriksi. Espanjan toinen tasavalta oli syntynyt.

Alcalá-Zamora valittiin presidentiksi 11.12.1931. Hänen presidenttikautensa päättyi 7.4.1936, mistä lähes sodan loppuun presidenttinä oli toinen liberaali Manuel Azaña.

Alcalá-Zamoran seuraajaksi pääministerinä nousi samainen papistonvastainen liberaali Manuel Azaña lokakuusta 1931 syyskuuhun 1933. Azaña riisui armeijan valtaa. Hän myös sai liitettyä uuteen perustuslakiin pykälät papiston oikeuksien rajoittamisesta, maallisesta koulutuksesta, maauudistuksesta ja naisten täydestä äänioikeudesta.

Azaña toimi pääministerinä vasemmiston tuella, jonka menetti syksyllä 1933. Azañan jyrkkä suhtautuminen anarkisteihin, monarkisteihin, papistoon ja armeijaan nakersi tuolloin hänen suosiotaan, samoin sosiaalisten uudistusten hitaus vei tukea vasemmalla. Azaña ei suostunut perustanut sosialistien toivomia valtion kollektiivimaatiloja ja vain 12 000 perhettä sai maata.

Oikeistohallitukset 1933 - 1936

Marraskuussa 1933 katolis-monarkistisen José María Gil Roblesin CEDA-puolue voitti vaalit. Presidentti Alcalá-Zamora ei halunnut vasemmiston kavahtamaa Gil Roblesia pääministeriksi vaan nimitti radikaalin Alejandro Lerrouxin. CEDA tuki hallitusta mutta liittyi siihen vasta lokakuussa 1934.

Vuonna 1934 Asturiassa laaja työmarkkinakonflikti ja verinen kansannousu, jonka kenraali Franco tukahdutti. Gil Robles nousi maaliskuussa 1935 sotaministeriksi mutta joulukuussa 1935 CEDA-ministerit erosivat hallituksesta.

Tasavaltalaishallitus 1936 - 1939

Presidentti Alcalá-Zamora suhtautui oikeistoon hyvin torjuvasti ja hajotti parlamentin 7.1.1936 estääkseen oikeistolaista CEDA-puoluetta saamasta pääministerin paikkaa. Tasavaltalaisten ja vasemmiston laaja Kansanrintama sai niukan voiton 16.2.1936 pidetyissä vaaleissa. Sitten parlamentti erotti presidentin teknisen laintulkinnan avulla (kaksi parlamentin hajottamista) 7.4.1936 ja valitsi toukokuussa tilalle Kansanrintamaa johtaneen liberaalin Manuel Azañan. Alcalá-Zamora oli yrittänyt hillitä molempien puolten ääriaineksia, minkä vuoksi lopulta lähes kaikki olivat häntä vastaan.

Liberaalit tasavallan johdossa 1936

Vaalit voittanutta Kansanrintama-koalitiota johtanut Azaña oli tasavaltalaisten presidentti toukokuusta 1936 melkein sodan loppuun asti. Siihen asti Azaña toimi pääministerinä hallituksessaan liberaalipuolueiden lisäksi PSOE-sosialistipuolue ja kommunistit.

Kansanrintamaan kuulunut Espanjan sosialistinen työväenpuolue kieltäytyi kuitenkin hallituspaikasta (Francisco Largo Caballeron johdolla) ja sen kanssa yhteisellä sopimuksella myös Työläisten yleisliitto UGT. Azaña nimitti pääministeriksi luotettunsa Santiago Casares Quirogan.

Casares Quiroga oli pääministerinä 13.5. - 19.7.1936. Vuosina 1929 - 1934 hän oli johtanut Galician tasavaltalaispuoluetta (vuoteen 1932 "ORGA") ja yhdistänyt sen radikaalipuolueiden kanssa Tasavaltalaiseksi vasemmistoksi. Hän oli ollut useasti ministerinä. Tasavaltalaiseen vasemmistoon oli liittynyt myös hajautusta kannattanut papistonvastainen Acción Republicana (tasavaltalaistoiminta) sekä siitä lohjennut vasemmistosiipi Radikaalis-sosialistinen tasavaltalaispuolue (PRRS).

Sisällissodan alku

Kommunistit, sosialistit ja anarkosyndikalistit tekivät poliittisia murhia ja radikalisoituvat konservatiivit kostivat. Pääministeri Azaña varoitti monesti oikeiston uhkaavan tasavaltaa, ja 11.3.1936 hallitus ryhtyi toimiin falangistiradikaaleja vastaan, mutta Azaña ei puuttunut vasemmiston toimintaan, joka sekin eskaloi väkivaltaa. Azaña oli tällöin hyvin masentunut lisääntyvästä kaaoksesta muttei löytänyt keinoja hillitä sitä.

13.7. sosialistien (PSOE ja UGT) ja tasavallan poliisikaartilaisten joukkio "pidätti" ja myöhemmin murhasi parlamentin pienen monarkistiryhmän johtajan José Calvo Sotelon mutta jäi rankaisematta. Murhan uhriksi oli tosin tarkoitettu CEDA:n johtaja Gil Robles, vaikka tämä oli jo jäänyt Sotelon varjoon Cortesissa.

Lopulta valmisteltu sotilaskapina alkoi 17.7.1936 mutta kohtasi monilla alueilla vastarintaa. Sisällissodalla (1936-1939) oli 500 000 uhria ja molemmat osapuolet tekivät paljon teloituksia, murhia ja salamurhia, mutta nationalistien luku lienee suurempi. Tasavaltaa tukeneiden joukkojen suorittamat teloitukset tapahtuivat lähinnä ennen kuin hallitus onnistui saattamaan taistelevat joukot lain piiriin.

Barrio pääministerinä

Presidentti Azaña pyrki estämään vasemmistopuolueita saamasta ylivaltaa hallituksessa ja nimitti (Casares Quirogan erottua sodan kolmantena päivänä) pääministeriksi maltillisen Diego Martínez Barrion. Azañan yritykset kuitenkin epäonnistuivat, hän ei saanut hallituksen tukipohjaa laajennettua, ja hänestä tuli lopulta lähinnä keulakuva.

Barrio oli perustanut Tasavaltalaisunionin niistä radikaalidemokraateista, jotka eivät suostuneet liittymään oikeistolaiseen CEDA-puolueeseen vuonna 1934. Vuoden 1936 vaaleissa Tasavaltalaisunionista tuli 4. suurin puolue (CEDA oli suurin) 38 paikalla osana Kansanrintama-vaaliliittoa. Tasavaltalaisunioni muodosti tuolloin Manuel Azañan Tasavaltalaisen vasemmiston (syntynyt Azañan liberaalipuolueen fuusiossa) kanssa koalition ja osallistui kaikkiin tasavaltalaishallituksiin, joskin sivuroolissa Largo Caballeron pääministerikaudelta alkaen.

Sosialistit pääministereinä syyskuusta 1936

Syyskuussa 1936 pääministeriksi nousi sosialisti Francisco Largo Caballero. Hän kuitenkin joutui eroamaan toukokuussa 1937 äärivasemmiston (Barcelonan) kansannousun vuoksi, jolloin häntä seurasi sosialisti Juan Negrín. Negrín joutui tukeutumaan Neuvostoliiton apuun ja lopulta kukistui Madridissa neuvoteltua rauhaa toivoneen kommunisminvastaisen kapinan vuoksi maaliskuussa 1939.

Maltilliset ja militantit

Tasavaltalaisten ongelma oli jakautuminen: tasavaltalaiset ja maltilliset sosialistit halusivat säilyttää tasavallan mutta anarkistit ja militantit sosialistit halusivat hyödyntää sotaa teollisuuden, palvelujen ja maatalouden kollektivisoimiseksi.

Tasavaltalaisten puolella oli myös pieni kommunistiryhmä, joka jakaantui Stalinin ja Trotskin kannattajiin, sekä militantteja anarkisteja. Neuvostoliitto ohjasi kommunistinsa tasavaltalaisten puolelle harjoittaen kansanrintamastrategiaa saadakseen näin liittolaisia Natsi-Saksan uhkaa vastaan.

Kertojasta riippuu, olivatko sodan osapuolina tyrannia ja demokratia, fasismi ja vapaus vai sivistys ja kommunismi.

Ulkovallat

Ranska, Britannia, Saksa, Italia ja Neuvostoliitto allekirjoittivat elokuussa 1936 sopimuksen siitä, etteivät he osallistuisi sotaan. Silti Saksa ja Italia tukivat tasavaltalaisia ja Neuvostoliitto ja Meksiko kapinallisia.

Ulkomaiset vapaaehtoiset osallistuivat molemmille puolille. Neuvostoliitto tuki kommunisteja ja auttoi näitä pettämään liberaalit ja vähitellen kaappaamaan vallan tasavaltalaisten sisällä. Saksan ja Neuvostoliiton lentokoneet osallistuivat eri puolille ja Italia ja Meksikokin tukivat omiaan. Francolla oli tuolloin todellista vapaamielisempi maine, joten muut maat pysyttelivät puolueettomina.

Sota ratkeaa

Huhtikuussa 1938 Franco sai katkaistua tasavaltalaisten alueen keskeltä. Helmikuuhun 1939 mennessä 250 000 tasavaltalaissotilasta joutui pakenemaan Ranskaan ja 5.3.1939 hallitus seurasi perässä. Loputkin tasavaltalaisjoukot alkoivat hajaantua tai antautua 28.3. mennessä. Noin puolen miljoonan ihmisen arvellaan kuolleen sodassa.

Kommunistien vaikutus

Kommunistien masinointi ja virheet edesauttoivat tasavaltalaisten tappiota. Kun Neuvostoliitto katsoi sodan hävityksi, se käski puoluetta lopettamaan taistelun. Jotkut kommunistit tosin jatkoivat sitä muiden kanssa ilman puolueen tukea. Stalin syytti tappiosta trotskilaisia ja "viidettä kolonnaa", vaikka lopussa hän kontrolloi suurta osaa armeijasta ja hallituksesta.

Vaikka Kominternin Moskovan arkistot avautuivat vain valikoidusti, Ronald Radosh kollegoineen pystyi näillä osoittamaan teoksessaan "Petetty Espanja", miten vaikea on väittää Neuvostoliiton vaikutuksen olleen pienin paha.

Espanjan hallituksen kulta vietiin Moskovaan ylihintaisena "vastineena" aseista. Kansainväliset vapaaehtoisjoukot alistettiin Moskovan hallintaan. Moskovassa suunniteltiin myös kommunistien ja äärivasemmiston väliseen taisteluun johtanut Barcelonan toukokuun 1937 mellakointi, joka suisti Katalonian kommunistien hallintaan ja kaatoi Espanjan tasavaltalaishallituksen. Myös (sosialisti) George Orwellin teos Katalonia, Katalonia (1938) todistaa kommunisteja vastaan.

Moskovan ohjeiden mukaisesti Barcelonan kommunistit aloittivat kansannousun ja hyökkäsivät vasemmistoanarkistien kontrolloimaa puhelinlaitosta vastaan 3.-8.5.1937. Kommunistit väittivät vasemmistoanarkistien toimivan tasavaltalaishallitusta vastaan ja vasemmistoanarkistit väittivät päinvastaista. (ks. myös Barcelona May Days (Wp))

Professori Stanley G. Paynen (Spain: A Unique History, University of Wisconsin Press) mukaan Stalinin päätavoite oli pitää sota käynnissä kunnes hän saisi Ranskan ja Britannian rinnalleen Saksaa vastaan. Samaan aikaan Stalin pohjusti sopimustaan Hitlerin kanssa.

Franco

Kenraali Francon puolustajat väittävät hänen pelastaneen Espanjan vielä pahemmalta sekasorrolta ja hänen vastustajiensa väitetään syyllistyneen suurempaan väkivaltaan, vaikka Francon joukkojen väkivalta oli vieläkin pahempaa. Lopulta jotkut sotaan väsyneet tasavaltalaiset espanjalaiset halusivat sodan vain päättyvän, vaikka sitten Francon voittoon. Franco ei suostunut Hitlerin tueksi toiseen maailmansotaan.

Francon diktatuuri näivetti Espanjan taloutta kunnes Franco taipui 1960-luvulla talousuudistuksiin. Francon kuoltua 1975 kuningas palautti demokratian.

Lisätietoja
Espanjan sisällissota (Liberalismi.net, sisältää jälleen luotettavat lähdeviitteet lähes kaikille artikkelin faktoille)